Kun ahdistaa...

Päiväkirjojen lukeminen on ollut vaikeaa tämänkaltaisten merkintöjen takia. Päiväkirjojen kirjoittaminen on ollut minulle itsetutkiskelua sekä eräänlaista puhdistautumista. Kun kirjoittaa pahan paperille, sitä ei ole enää olemassa tai ainakaan ei ahdista enää niin paljoa. Vuonna 2009 olin töissä. Vaikka olin jo melkein 22-vuotias, silti tunsin vielä eksistentiaalista ahdistusta. Verrattuna 15-vuotiaan kirjoituksiin nämä ilmaisevat kielellisesti paremmin kaipuuta jonnekin muualle. Toisaalta pitäisi lukea vähän tarkemmin niitä 15-vuotiaan ahdistuskirjoituksia. Palannen siis aiheeseen toistekin.

13.1.2009

”Joskus tuntuu kuin äiti lukisi minua kuin avointa kirjaa ja se ärsyttää. Ei voi tuntea mitään salaa, kun äiti tietää sen. Äiti tekee minun puolestani kaiken: pukee, puhuu, hyvä ettei syötä! Ja Kari tyrkyttää itseään mun kävelyilleni, kun minä en halua sitä. Myönnän (!) hermot ovat kireällä. Eikä asiaa yhtään auta se että töissä oli ihan paska päivä, enkä minä tajunnut yhtään mitä minulle sanottiin. Nyökyttelin vain kiltisti kuten kilttien tyttöjen kuuluu tehdä.”

14.1.2009

”Minun on vaikea elää itseni kanssa, jos asiat menevät tätä rataa. Pelkään, että teen vielä jotain tyhmää muille tai jopa itselleni. Kun katson itseäni peilistä aamuisin, en voi edes kuvitella, että nuo kaksi kaunista silmää ovat vuodattaneet kuumia kyyneliä edellisenä iltana ja vain sen takia, että on paha olla; koska piti päästää paha pois, puhdistautua. Vieläkin toivonm että joku tulee pelastamaan minut. Päästämään minut pois. Luulin, että tämä vuosi olisi alkanut hyvin, mutta masennus ei näköjään päästä otteestaan. Tai sitten minä kuvittelen kaiken kuten tavallista.”

Ahdistuneisuudesta myös kertoivat omaa tarinaansa päiväkirjojen kannet. Välillä en jaksanut ostaa uutta vihkoa, joten käytin vanhoja kouluvihkoja, joissa oli vielä runsaasti sivuja jäljellä. Luonnollisesti vihkojen kannet piti koristella kuvilla/kuvalla, kuten se vihko, mistä nämä kaksi merkintää löytyvät:

  Myös sisäkansissa oli kuvia:

 

Täysi-ikäinen, jei!

Vuonna 2005 täytin 18 vuotta. Luulisi, että ihminen olisi iloinen ja onnellinen tuolloin, mutta päiväkirjamerkintäni ei viittaa noihin tunteisiin sanallakaan. En juhlinut täysi-ikäistymistä kavereideni kanssa, ainoastaan perheeni kanssa. En muista, että meillä olisi käynyt ketään sukulaisiakaan erityisesti vieraana… Samoihin aikoihin kävin autokoulua, joka ei mennyt erityisen hyvin. Teoriakokeen kävin kahteen kertaan ja inssiajonkin kolmeen kertaan ennen kuin pääsin läpi.

 

To 20.1.2005

Nyt minä sitten kuulemma olen 18 vuotta. Ei tunnu yhtään erilaiselta. Väsyttää, joka luultavasti on ihan normaalia, kun kello on 5.25 aamulla. Minua ei nukuta. Ei ole nukuttanut moneen yöhön; ainakaan kunnolla. Minua ei huvittanut yhtään juhlia eilen synttäreitäni. Äiti oli tehnyt kakun ja kaikki. Oikeastaan tuo kakku oli paras kakku, jonka muistan äidin koskaan tehneen. Minä olin vain mukana katsoamassa, kun perhe juhli minun 18-vuotispäivää. Tainalta ja Timolta sain yhden ruusun ja 20 euroa, Rauhalta kirjan ja vanhemmilta pitkikset. Eilen myöskin oli pimeän ajon koulutus. Siellä oli mukavaa. Tuntui vain, että minä olin huonoin ajaja. Minä olin melkein koko ajan penkassa; siis osumassa siihen. Ohitukset meni ihan hyvin. Malla Jylhä [äidinkielen opettaja] luki Anssin äikän aineen. Se oli tosi hyvä! En olisi Anssista koskaan luullut tuollaista. Hän kirjoitti nykytaiteen monimutkaisuudesta. Varmaan nosti meriittejään luokassa.

Koulun aloitus vuonna 2006

Hieman on jäänyt tämän blogin päivittäminen vähäiseksi. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on raastavampaa kuin kuvittelin. Palaaminen menneisyyteen ja ajatuksiin, joita ajatteli silloin, ei tee hyvää. Välillä kun luen, tunnen suoranaista myötähäpeää. Poskia oikein punottaa ja ajattelen, että ei himskatti, että olen ollut kakara! Myös sopivien aiheiden valitseminen on ollut haastavaa. En ole ollut kielellisesti saatikka aiheiden perusteella mitenkään lahjakas. Päiväni ovat olleet aika tylsiä ja mitään sanomattomia.

Tälle kerralle olen kuitenkin valinnut päivän, jolloin alkoi viimeinen kevät lukiossa. Kirjoitus kuvaa tämän hetkisiä tunnelmiani, vaikkakin vuodenaika on eri. Aamut ovat yhtä tuskallisia. Herääminen on välillä vaikeaa. Haluaisi jäädä vain nukkumaan, mutta kun olisi tekemistäkin. Enää minulla tosin ei ole koulua saatikka muita sitovia tapahtumia. Tämä aika vaatii itsekuria enemmän.

Kommenttina koulun ruokalan uudistukseen: En muista, mitä tämä uudistus koski.

Ma 2.1.2006

Aamulla oli ihan helvetillistä herätä. Oli niin pimeää ja hiljaista. Ja väsytti. Ajattelin jo nukkua toiseen kertaan mutta sitten jokin hiljainen ääni sisälläni sanoi: ei. Niin minä sitten ajauduin kouluun. Koko päivän ajelehdin paikasta toiseen ajattelematta sen koommin syvempää tarkoitusta teoilleni. Fyysisesti olin paikalla, mutta en henkisesti. Koko ajan ajattelin sänkyä; haluan nukkumaan. Joululoma ei auttanut yhtään unitilanteeseen. Onkohan minulla jokin ongelma? Tänään tuli ilmoitustaululle lukuloman tentteihin ilmoittautumislistat. Ilmoittauduin äikän, enkun, ruotsin ja bilsan tentteihin. Tai nojaa, kertaustuntejahan nuo vain ovat. Huomenna on ruotsin läksynkuulustelu ja englanninkin. Sanoja ihan sikana. Onneksi on neljän, anteeksi kolmen tunnin hyppytunti. Välissä on biologian kertaustunti. Ei tätä oikeasti jaksa. Kunpa olisi edes joku sanomassa, ettei ei minun tarvitse tehdä kaikkea. Mieluummin joku toista sukupuolta edustava… Koulunruokalaan on tehty ihan outoja järjestelyjä. En tiedä, mistä on löytynyt sellaiset rahat, joilla on voitu tehdä niitä.