Kun ahdistaa...

Päiväkirjojen lukeminen on ollut vaikeaa tämänkaltaisten merkintöjen takia. Päiväkirjojen kirjoittaminen on ollut minulle itsetutkiskelua sekä eräänlaista puhdistautumista. Kun kirjoittaa pahan paperille, sitä ei ole enää olemassa tai ainakaan ei ahdista enää niin paljoa. Vuonna 2009 olin töissä. Vaikka olin jo melkein 22-vuotias, silti tunsin vielä eksistentiaalista ahdistusta. Verrattuna 15-vuotiaan kirjoituksiin nämä ilmaisevat kielellisesti paremmin kaipuuta jonnekin muualle. Toisaalta pitäisi lukea vähän tarkemmin niitä 15-vuotiaan ahdistuskirjoituksia. Palannen siis aiheeseen toistekin.

13.1.2009

”Joskus tuntuu kuin äiti lukisi minua kuin avointa kirjaa ja se ärsyttää. Ei voi tuntea mitään salaa, kun äiti tietää sen. Äiti tekee minun puolestani kaiken: pukee, puhuu, hyvä ettei syötä! Ja Kari tyrkyttää itseään mun kävelyilleni, kun minä en halua sitä. Myönnän (!) hermot ovat kireällä. Eikä asiaa yhtään auta se että töissä oli ihan paska päivä, enkä minä tajunnut yhtään mitä minulle sanottiin. Nyökyttelin vain kiltisti kuten kilttien tyttöjen kuuluu tehdä.”

14.1.2009

”Minun on vaikea elää itseni kanssa, jos asiat menevät tätä rataa. Pelkään, että teen vielä jotain tyhmää muille tai jopa itselleni. Kun katson itseäni peilistä aamuisin, en voi edes kuvitella, että nuo kaksi kaunista silmää ovat vuodattaneet kuumia kyyneliä edellisenä iltana ja vain sen takia, että on paha olla; koska piti päästää paha pois, puhdistautua. Vieläkin toivonm että joku tulee pelastamaan minut. Päästämään minut pois. Luulin, että tämä vuosi olisi alkanut hyvin, mutta masennus ei näköjään päästä otteestaan. Tai sitten minä kuvittelen kaiken kuten tavallista.”

Ahdistuneisuudesta myös kertoivat omaa tarinaansa päiväkirjojen kannet. Välillä en jaksanut ostaa uutta vihkoa, joten käytin vanhoja kouluvihkoja, joissa oli vielä runsaasti sivuja jäljellä. Luonnollisesti vihkojen kannet piti koristella kuvilla/kuvalla, kuten se vihko, mistä nämä kaksi merkintää löytyvät:

  Myös sisäkansissa oli kuvia: