Selaillessani päiväkirjoista käsialanäytteitä silmiini osui
seuraava katkelma:
to 25.12.2003
”Kuukauden päästä on minun syntymäpäivät. 17-vuotta. Niin
kauan olen kitunut tässä maailmassa.”
Sydämeni melkein pysähtyi tämän edessä. Niin kauan olen kitunut tässä maailmassa!!!! Aika hurjaa tekstiä
melkein 17-vuotiaalta. Toisaalta varmaan se oli silloin aika kitumista kun oli
niin epävarma ja kaikki oli ihan peetä muutenkin. Mutta silti pientä
liioittelua varmasti, eikö?!
Syntymäpäiväni, pyöreät sellaiset, lähestyvät uhkaavasti,
niin kävin läpi jokaisen vuoden syntymäpäiväkohdat. Miten olin kirjoittanut
niistä. Tein virheen: olisi pitänyt aloittaa alkupään kirjoista, eikä
teinivuosista. Kerkesin lukemaan kolmelta vähän ennen 2010-luvun kirjoista,
kunnes masennuin. Etkö sinäkin masentuisi jos lukisit tällaista tekstiä
vanhentumisesta:
pe 20.1.2006
”Nyt minä sitten olen virallisesti 19 vuotta. Oikeastaan ollut
jo monta tuntia. En osaa kuvitella itseäni niin vanhaksi. En koskaan uskonut
pääseväni näin pitkälle. Kuvittelin joskus, että kun/jos täytän näin paljon,
olen erittäin vahva ihminen – siis henkisesti. Ja sitä minä tunnen kaikkein
vähiten.”
pe 18.1.2006
”Minä täytän 21 v. huomenna. Paljon vuosia on vierähtänyt.
Mutta turha jäädä paikoilleen murehtimaan.”
pe 19.1.2007
”Kunpa en koskaan olisi täyttänyt kahtakymmentä. Se on liian
suuri luku.”
Viimeisen sitaatin ajatusta jatkaen: Kolmekymmentä on
varmaan sitten järkyttävän suuri luku?? Enää en (onneksi) tunne suurta murhetta
tai painetta vanhenemisesta. Varmaan iän myötä on oppinut arvostamaan vuosia ja
olemaan itselleen armollinen. Tai sitten on vain hyvä täyttää juuri nyt 30.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti